Kotiliesi vuodelta 1944: Lämmittelemme lampaanvillalla

Kotiliesi kirjotti vuonna 1944 villojen käsittelystä ja lampaiden pesusta. Teksti on Alma Koskisen (1872-1949) muistelmaa 1800-luvun loppupuolelta Pohjanmaalta. 

Kysyttäessä miten on villoja alusta-lähtien käsiteltävä, että niistä saataisiin ennen kaikkea hyvää ja kestävää sukkalankaa, vastataan tietenkin, että ensimmäisenä ehtona on villan huolellinen ja tarkoituksenmukainen lajittelu. Allekirjoittaneelta tätä asiaa on kysytty, mutta kun pelkään, etten voisi asiallisesti ja nykyaikaisen villankäsittelyn mukaisesti siihen vastata, rohkenen tuoda esiin eräitä hyvinkin kaukaisia tähän asiaan liittyviä henkilökohtaisia muistelmia. Nykyäänhän joudumme niin usein tarkkailemaan entisiä oloja, jopa ottamaan oppiakin niistä.

Siitä onkin aikaa – pitkälti yli puolen vuosisataa, jolloin ensimmäiset vaikutteet villan käsittelystä maalaiskodissa ovat mieleeni painuneet. Jonakuna aurinkoisena syyskesän aamuna silloin kuuli pieni tyttönen karjakartanolta jatkuvaa, melkein kuin apua anovaa lampaitten määkimistä, jota karitsain hennommat äänet säestivät. Siellä – jonne kiireesti oli mentävä – hääräsivät kahden valtaisan navetta-ammeen ympärillä talon emäntä, vanhaemäntä, muutamat apulaistytöt ja lähinnä asuvien alustalaisten vaimot, toiset kantaen vettä – lämmintäkin suuresta muuripadasta – toiset liotellen ja hangaten ammeessa lammasta kerrallaan ja nostaen sen sitten toiseen, jossa oli puhtaampaa huuhteluvettä. Vielä maassakin lampaiden selkään vettä loiskittiin. Pyykistä päästyään juoksentelivat lampaat aitauksessaan puistellen vettä villaturkistaan, karitsat etsivät emojaan – ja kaikki määkivät niin armottomasti, että pienen tytön tuli oikein paha olla, vaikka vielä olikin kesä, ja aurinko paistoi lämpimästi.

Joitakuita päiviä myöhemmin seurasi lampaitten keritseminen. Keritsijä istui nurmikolla, lammas edessään tai sylissä, jalat sen verran sidottuina, ettei karkuun päässyt. Vaikka eivät nuo näyttäneet karkuun pyrkivänkään. Tyynempiä olivat kuin suurena pesupäivänä ja tyytyväisinä katselivat lampaansilmillään maailmaa keritsijänsä kainalon alta. Puhdas, pehmeä villaturkki kuoriutui vähitellen yhtenäisenä kappaleena nurmikolle ja sen sisästä vapautunut lammas juoksi määkien, niin oudon pienenä ja keveänä takaisin laumaan.

Villojen lajittelua en tältä ajalta muista, mutta tapahtui se tietenkin keritsemisen yhteydessä. Kaikissa tapauksissa säilytettiin villoja monissa koreissa aitan ylisillä, tarkoin omissa lajeissaan. Niinpä oli siellä mahatakkuja, joiden nimi jo selvittää laadun ja keritsemisalan. Niitä käytettiin mm. karvojen sideaineksena hevosloimia ja lattiamattoja kudottaessa. Toisessa korissa oli reisivilloja, verraten karkeita, mutta pitkiä ja kiiltäviä. Arvokasta ja kestävää ainesta ryijyjen nukkalangoiksi, raanujen ja muiden peitteiden kuteeksi sekä miesten talvisyylingeiksi. – Omassa korissaan olivat karitsanlieminäiset. Niistä sai kaikkein hienointa, untuvanpehmeätä lankaa, mutta niillä oli se maine, etteivät ne olleet oikein kestäviä. Sitten oli tietenkin suuret korilliset ns. oikeita villoja, sillä tähän asti mainitut ovatkin oikeastaan villan sivutuotteita, varsinaisesta villaturkista erotettuja. Näitä oli vielä kaksi, toisistaan erotettua lajia. Arvokkaampi näistä kahdesta oli loimivilla, siis se joka li keritty suuren pesupäivän jälkeen ja joka oli kasvanut kesäiseen aikaan, lammasten vapaasti kirmaillessa laitumillaan. Toinen laji, kudevilla, oli laadultaan heikompaa, sillä sen kasvuaika oli sattunut talven puolelle, jolloin lampaat olivat kettoihinsa suljettuina. Se oli keritty joskus kevättalvella, oli lyhyempää ja kuluneempaa kuin loimivilla, eikä niin puhdastakaan, sillä lampaitten peseminen talvisaikaan ei käynyt päinsä.

Ja tässäpä ne villalajit sitten olivatkin. Jo loimi- ja kudevillan nimitykset sanovat mihin kumpaakin pääasiassa käytettiin. Pitkäkuituisempi loimivilla kehrättiin useimmiten kieränlaiseksi, kestäväksi loimilangaksi, kudevilla taas pehmeämmäksi ja lievemmäksi kuteeksi. Tietenkin niitä molempia myös sekoitettiin keskenään eri tarkoituksiin ja toisaalta harrastettiin laatuvalintaa eri lampaitten villoihin nähden. Ainakin mainittiin, että se tai se kudos oli tehty ”kaikkein parhaimmista loimivilloista”.

Vielä viime vuosina on saanut kuulla ja lukea nykypäivien lammashoidon harrastajien valituksia siitä, että lampaita keritään liian usein ja että olisi päästävä korkeintaan kolme kertaa vuodessa tapahtuvaan keritsemiseen. Tämä siis edellyttää, että keritsemistä on toimitettu vieläkin useammin. Sillä seudulla, josta tässä on puhe, kerittiin lampaat vain kaksi kertaa vuodessa ja oli villasato luonnollisesti harvoin tapahtuvan keritsemisen mukainen, niin laadultaan kuin määrältäänkin.

On kuitenkin huomattava, että tässä maakunnassa oli jo viime vuosisadan alkupuolelta lähtien järjestelmällisesti harrastettu lammashoitoa. Niinpä oli sikäläinen maamiesseura v. 1821 Englannista tuottanut ja eräille maatiloille sijoittanut rotulampaita paikallisen lammasrodun jalostamistarkoituksessa. Toimenpide ei nähtävästi ollut mennyt hukkaan, koska kotipitäjässäni lampaat enimmäkseen olivat, kuten sanottiin ”panskalaisia”. Ja että näitten, osaltaan vierasperäisten lampaitten hoitoon kiinnitettiin huomiota, todistaa sekin, että kotitaloni vanhanemännän, isoäitini, pöydällä, hartauskirjojen ohella oli vanha, kulunut lammaskirja, kaiketi ensimmäinen suomeksi ilmestynyt. Muistan siitä vain yhden, paksuilla kirjaimilla painetun, peloittavan lauseen: ”Lokakuu on lammasten surma”, joka nähtävästi tarkoitti laitumella pitämisaikaa.

Tässä on siis aikojen takaa otetuin esimerkein – joitten puolesta puhuvat lukemattomat noilta ajoilta säilyneet hyvälaatuiset villakudokset – koetettu valaista villan lajittelun tärkeyttä keritsemisvaiheesta lähtien. Ei tarkoittaen sitä, että noita vanhoja tapoja sellaisinaan olisi otettava muuallakin noudatettaviksi, sillä joka maakunnassa on villan käsittelyssä ollut omat tapansa. Uusi aika on sitä paitsi tuonut uusia, ehkä entisitä parempia menetelmiä tässäkin suhteessa. Kuitenkin on selvää, että villa tarvitsee hoitoa jo lampaan selässä ja että liian tiheä keritseminen vie sen laatua alaspäin.

Hyviä, miellummin loimivilloja tarvitaan myös hyvän ja kestävän sukkalangan varalle ja tulee niistä kehrätä kieränlaista kolmisäikeistä lankaa. Kieräksi kehrätty lanka ei tosin tunnu niin pehmeältä kuin lievä ja monet erehtyvät sen suhteen luullen sen johtuvan karkeammista villoista. Mutta kieremmäksi kehrätty lanka on kestävää, sitä kestävämpää, mitä pitempiä villakuidut siinä ovat. Käsinelangaksi riittää usein myös kieränlaiseksi kehrätty, kaksisäikeinen lanka, varsinkin kahdella värillä neulottaessa, sillä silloin saa työhön rikkaamman kuvioinnin. Myös villapuseroihin voi käyttää kaksisäikeistä lankaa. Se saa kuitenkin olla jonkinverran paksumpaa ja lievempää kuin käsineisiin.

Erittäin tärkeä ja suurta huolellisuutta vaativa tehtävä villan käsittelyssä on langan peseminen, sillä oikein pestynä paranee lanka laadulleenkin ihan uskomattomasti, kun se taas päinvastaisessa tapauksessa voi vanua ja kovettua melkein piloille.

Ja lopuksi, jos kenellä on ulottuvillaan hyvä vanhan kansan kehrääjä, koettakoon pyrkiä häneltä oppia saamaan, Hyvä kehruutaito on monien polvien perintö, jota kannattaa tavoitella. Sama koskee villalangan pesemistä. Joka osaa hyvin kehrätä, osaa tavallisesti hyvin pestäkin kehräämänsä langan.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s